Suomalainen populaarimusiikki 1920-1950

Suomalainen Populaari -musiikki 1920-1950

Suomalainen pop-musiikki syntyi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kun suositut tanssiorkesterit alkoivat ottaa ohjelmistoonsa joitakin jazz-kappaleita. Jazz oli Suomessa kuitenkin uusi ja vieras ilmiö, ja sen vuoksi useimmat "jazz" biisit eivät toteuttaneet tyylilajin varsinaisia piirteitä. 
Dallapé-yhtyeestä tuli yksi suurimmista suomalaisen haitarijazzin kehittäjistä ja heidän kokoonpanonsa myötä yleistyivät "uusina" soittimina mm. saksofoni ja marimba. 

 Iskelmä

Suomainen populäärimusiikki käsittää hyvin laajan alueen. Jotta voitaisiin kuvata populäärimusiikin vaiheita, on kuvattava aluksi koko kansan suosimaa iskelmämusiikkia. Suomalainen populäärimusiikki onkin enimmäkseen ulkomailta saapunueiden suuntauksien jäljittelyä, mutta suomalaisen kulttuurin muuntelemaa.

Suomalainen iskelmämusiikki syntyi 1920- luvun lopulla, kun musiikki alkoi yleistyä kansankeskuudessa. Aikaisemmin konserttimusiikki oli rajoittautunut vain pienelle kohderyhmälle, sillä useimmat soittimet esim. piano ja viulu olivat olleet vain yläluokkien hankittavissa. Eli silloinen kansanmusiikki oli vain erilaisia lauluja joita säestettiin kehonäänten avulla. Esim käsillä rummuttamalla. Iskelmämusiikkin alkuaikoina kohde oli vieläkin pieni, mutta kasvamaan päin. Tunnetuimpia 1920- 1930 luvun iskelmämuusikoita olivat klassisen musiikin opetuksen saaneita. Näistä esim. Aino Ackte, Hjalmar Frey, Eino Rautavaara, Wäinö Sola ja Abraham Ojanperä.

Suomen itsenäistymisen ja sisällisodan jälkeen musiikilliset olot olivat kokseenkin olemattomat ja epäjärjestyksessä, koko huvielämä oli rakennettava uudelleen.
Talvi- ja Jatkosodan jälkeen kulttuuri sai paljon vaikutteita Saksasta, joka tarkoitti esimerkiksi sitä, että uudet amerikkalaisperäiset vaikutteet tulivat Suomeen Saksan kautta. Ajanjakson musiikkityylistä huomaa selvästi jämäkän ja marssitahtisen säväyksen.
1920- luvun alussa  berliiniläisperäinen King of Jazz-kabareemusiikki, ”melujazz”oli Suomessa hyvin suosittua. Melujazzia oli tyyliltään erikoinen, sillä siihen kuuluivat kaikenlaiset "räsäykset ja pamaukset", joita ei oltu aikasemmin kuviteltukaan musiikin piirissä käytettävän. Esimerkiksi pistoolinlaukaukset.

Nuottikaupan ja äänilevyteollisuuden merkitys kasvoi 1920-luvulla pikkuhiljaa, kun musisoinnista tuli kansanläheisempää. Suomen Yleisradio myötävaikutti tähän aloittaessaan toimintansa vuonna 1926. Suorat, päivittäiset musiikkilähetykset kuuluivat sen vakituiseen ohjelmistoon ja toimivat aseman periaatteisiin.

Mykkä filmi salonkiyhtyeineen ja pianonsoittajineen säilytti asemansa koko vuosikymmenen kaikissa Suomen kaupungeissa. Myöhemmin se suorastaan niitti suosiota syvistä kansanriveistä, kun äänielokuvat yleistyivät. Silloin lähes kaikki suositut suomalaisartistit esiintyivät ainakin kerran, jossei pääosassa niin sivuosissa joissakin elokuvissa.

Itse musiikissa 1920-luvun alussa vanhaa maailmaa edustivat hienostoravintoloiden, hotellien ja elokuvateattereiden salonkiorkesterit. Muusikkojen työllisyystilanne parani nopeasti sisällissodan jälkeen sillä ravintolat ja elokuvateatterit kiinnittivät soittajistonsa talvi- ja kesäkaudeksi kerrallaan.

Yleisten tanssien järjestämisestä vastasivat perinteiseen tapaan erilaiset kansalaisjärjestöt, etenkin urheiluseurat, jotka pitivät talouttaan kunnossa tanssibisneksen avulla.

Salonkiorkestereiden vakiintunut ohjelmisto oli ”konserttimusiikkia”, kuten silloin sanottiin: alkusoittoja, oopperafantasioita eli potpureja, tunnelmakappaleita, laulusovituksia, marsseja, valsseja, polkkia, sottiiseja, masurkkoja, sekä joitakin ragtimekappaleita, foxtroteja ja tangoja.

Ajan ravintolaviihteeseen kuului salonkimusiikin ohella myös erilaista näyttämötoimintaa, jonka keskeisimmissä osassa olivat kotimaisten kuplettilaulajien esitykset.
Maaseudulla pelimanniyhtyeet olivat suosituinpia ja ne soittivatkin  kaikissa vähänkin tärkeämmissä tapahtumissa, kuten häissä ja kansalaisjärjestöjen tansseissa.

(Tähän asti kirjoitettu uudelleen)

Jazz

1920-luvun suuri uudistus oli jazz.  Vuosikymmenen aikana se syrjäytti entistä ja sulautti sitä itseensä, loi uusia ilmaisuja ja alkoi erottautua omaksi lajikseen. Suomessa suosituin Jazz- muoto oli melujazz.

Vuonna 1921 Helsingin ravintoloissa kuultiin ensimmäisen kerran tätä melujazzia toisin sanoen berliiniläisellä kabareemusiikilla maustettu uusi tanssimusiikki. Se tuli tarpeeseen. Koko ravintolatoimi oli lamassa, sillä vuonna 1919 voimaan oli astunut kieltolaki. Sen vastapainoksi vapautuivat ravintoloiden parketit yleiselle tanssille – aikaisemmin ravintolatanssiaisia oli järjestetty vain suljetuille seurueille. Alkoivat tanssihulluuden vuodet. Aluksi tanssittiin shimmyä ja foxtrotia, muutamaa vuotta myöhemmin charlestonia ja black bottomia. Siksi aikaa on kutsuttu ”iloiseksi 20-luvuksi”.

Uudet tanssiorkesterikokoonpanot oli pakko improvisoida paikan päällä. Karuimmillaan moderni tanssiorkesteri, eli jazzorkesteri, käsitti viulun, sellon, pianon sekä jazzmestarin. Hän oli King of Jazz, tekonenäinen, hindenburgilaiskypäräpäinen berliiniläiskoomikko, joka käsitteli basso- ja pikkurummun ohella mitä erilaisimpia hälysoittimia vihellyspillistä kahvimyllyyn ja starttipistooliin.  Tällainen oli Helsingin Konserttikahvilassa nykyisessä City-pasaasissa sijainneessa Konserttikahvilassa soittanut Huttusen alkuperäinen King of Jazz Orkesteri. 

Tällaisia eri perinteitä sulattava tanssimusiikki, melujazz tai sitä seurannut ”salonkijazz”, olikin vuosikymmenelle tyypillisin moderni tanssimusiikin muoto, aikansa fuusiomusiikkia. Legendaarisia vuosikymmenen kokoonpanoja oli mm. Mr. Francoisin Salonki-Jazz-Soittokunta Opriksella, Palladiumissa ja Kulosaaren kasinolla. Siinä soitti joukko venäläisiä emigrantteja.

Hot

Ajan harvoilta jazzlevyiltä kuuluvat hot-polven ihanteet. Tekstuuri tavoitteli swingiä. Ulkomailta tilatut sovitusstandardit loivat pohjan. Tutti soitettiin nuoteista, soolot improvisoitiin. Se oli vielä kankeaa, lyhytjänteistä muuntelua ja turvautui kaavamaisiin soitinkuvioihin. Pianistit soittavat stride-tyylillä ragtime takapiruna, saksofoneista ja viuluista kuului klassinen ansatsi. Rumpalista modernein, Ossi Aalto, polki bassoa swingin tyyliin neljästi tahdissa ja käytti hi-hatia. Karu totuus on, että heihin nähden vasta 1940-luvulla esiin noussut uusi polvi oli kunnolla sinut jazzin kanssa.Jazzin varhaisvaihetta seurasi 1920-luvun puolivälissä vastareaktio, hot. Kyseessä oli pitkälti sukupolviasetelma. Vuoden 1915 paikkeilla syntynyt, pääasiassa ruotsinkielinen ja oppikoulutaustainen nuoriso oli oppinut sekä Lontoon ja Berliinin radiolähetyksistä että äänilevyiltä, että oikea jazz on muuta mitä Suomessa soitettiin. Opittiin tajuamaan ”swing”, ”hot” ja ”improvisointi” Niistä kertoivat tarkemmin amerikkalaiset ja englantilaiset musiikkilehdet Melody Maker ja Rhythm. 

1930-LUKU: KATSE TAAKSEPÄIN

1930-luku on monessa suhteessa 1920-luvun vastakohta. Ilon ilmapiiri häipyi kertarysäyksellä Wall Streetin pörssiromahdukseen vuonna 1929. Suomessakin siitä seurasi paha lamakausi. Tuli konkursseja, työttömyyttä, inflaatiota ja pakkohuutokauppoja. Tilanteen korjautuminen kesti lähes koko vuosikymmenen.

Salonkimusiikin tärkeimmäksi tukijaksi tuli nyt Yleisradio. Päivittäisiin ohjelmiin kuuluivat suorat Radio-orkesterin lähetykset. Ohjelmisto oli etupäässä jo aiemmin populaarikonserteista, ravintoloista ja elokuvista tuttua pienimuotoista ”ajanvietemusiikkia” tyyliin alkusoitto oopperasta La Traviata, Brahmsin Unkarilaiset tanssit ja Tosellin Serenata. Se on juuri samaa musiikkia, mitä nykyäänkin radiossa soitetaan päivittäisissä populaariklassikko-ohjelmistoissa. Radio-orkesterin sisältä muodostettiin suosittu Radiosekstetti. Sitä johti viulutaiteilija Erik Cronvall.

Lama puraisi ankarasti myös tanssiorkestereihin. Ravintoloissa soittajien palkat putosivat 30-luvun alussa puoleen. Onneksi kieltolain kaatuminen kansanäänestyksessä vuonna 1932 paransi ravintoloiden kannattavuutta. Muutoinkin yleisten tanssien pito vaikeutui, kun ihmisillä ei ollut rahaa huvitteluun yhtä paljon kuin ennen. Äänilevyteollisuudessakin tuli vuoden 1929 huippuvuoden jälkeen ankara takapakki.

Tilanne aiheutti muusikkokunnassa uusjaon. Joukosta valikoitui parhaimmisto. Se kuroi kaulaa kilpailijoihinsa ja rekrytoi riveihinsä lahjakkainta mahdollista soittaja-ainesta. Vuosikymmenen aikana tilannetta hallitsi kolme suurta: Dallapé-orkesteri, Ramblers ja Rytmi-Pojat. 

30-luvun iskelmä

Dallapén piiriin 30-luvulla liittyneestä Georg Malmsténista tuli aikansa merkittävin iskelmävaikuttaja. Hän pystyi suodattamaan laulelmiinsa ja iskelmiinsä palasia jo kadonneesta ajasta, entisaikojen posetiivareiden, pelastusarmeijalaisten, sotilassoittokuntien, saaristolaisvalssin ja venäläisen romanssin lumoa tavoittaen jotain yleistä ja tyypillistä. Mukaan mahtui jonkin verran uudempaa ainesta, ragtimen ja schlaagerin kaikuja: Jimmy banjoaan hän soittaa, Jos oisin sulttaani. Jazz ja muu afroamerikkalainen musiikki ei häntä koskettanut. Tuotanto tuli tunnetuksi äänilevyiltä, omien laulunäytelmien estradeilta, radiosta ja elokuvista, myöhemmin myös televisiosta. 

1939-1945

Ikäväntorjunta, murheenmurjonta nousi kansalliseksi käsitteeksi pitkinä sotavuosina. Kaipaus rahisi radiolähetyksissä, rapisi kenttäpostikirjeissä, pakahdutti iskelmissä ja elokuvissa. Murheenmurjonta merkitsi elämän jatkumista niin rintamalla kuin kotirintamalla. Se oli kommunikaatiota, eläytymistä illuusion taikaan ja kyynelten keskellä naurua sodalle. Kotirintamalla vain kulttuuria, kirjoja, elokuvalippuja, lehtiä ja gramofonilevyjä sai ostaa ilman säännöstelyä. Rintamalla ikäväntorjunta soi korsuradioista terveisinä ja toivelevyinä. Viihdytyskiertueet eli kiihdytysviertueet murjoivat murheita; ennen niitä oli mieli levoton ja usein myös jälkeenpäin.

Toisen maailmansodan aikainen viihdytystoiminta sai Suomessa monet eri kasvot, koki eri vaiheita talvisodan, välirauhan, jatkosodan ja Lapin sodan aikana. Talvisodan syttyminen sai aikaan vuosikausia kestäneen tanssikiellon 1939-48, jonka Suomi julisti ainoana sotaa käyvänä maana.
Talvisota vaikutti ratkaisevasti Yleisradion ohjelmaan, jonka uskottiin virsillä ja isänmaallisilla lauluilla, sinfonioilla ja ryssänvihalla pitävän kansakunnan henkisesti koossa.


Välirauhan yllätys 1940-41 oli se, että raskas pohtiva taide suorastaan karkotti ihmiset luotaan. Jossakin sanomalehdessä viriteltiin keskustelua siitä, onko Iloista leskeä sopiva esittää kun maa on täynnä aivan toisenlaisia leskiä. Keskustelua ei syntynyt, ja Franz Léharin kuulu operetti veti katsomot täyteen.
Elokuvissa valloittivat katsojat täydellisesti mm. sellaiset romanttiset musiikkikomediat kuin SF-paraati, jossa lemmenpari Tauno Palo ja Ansa Ikonen lauloivat ja tanssivat Georg Malmsténinelokuvamusiikin tahdissa sodan sulkemassa Euroopassa.

Kevättalvella 1941 alkoivat Helsingin Messuhallissa suuret asemiesillat, radiohistoriaa mullistavat suorat torstailähetykset, jossa maan johtavat taiteilijat esiintyivät iltamatyyliin. Ensimmäistä kertaa sodan erottamat kansalaiset saivat elää reaaliajassa yhteisiä hetkiä kodeissa ja korsuissa. Jokaviikkoisia asemiesiltoja lähetettiin vuosina 1941-44 yhteensä 125 kappaletta. Yleisradiossa on jäljellä vain kuusi minuuttia korpraali Möttösen humoristista monologia.
Mm. Vili Vesterinen, Harmony Sisters, Nils-Eric Fougstedt, Ossi Elstelä, Lasse Pihlajamaa, Kirsti Hurme, Toivo Alajärvi, Lea Piltti, Malmsténin veljekset, Olavi Virta, Leo Lähteenmäki, Kalle Ruusunen, Henry Theel, Lulu Paasipuro, Lapatossu, Mary Hannikainen, sotilassoittokunnat, kuorot ja Dallapé- orkesteri ja monet muut olivat näiden odotettujen tilaisuuksien suosituimpia esiintyjiä.

1945-1959

50-luku on kuin kapseliin suljettu aika, sodan hallitseman ja sitten rikkinäisen 40-luvun ja valtavien muutoksien - maa revittiin ja "uusiksirakennettiin" dramaattisemmin kuin konsanaan sodan vuosina - 1960-luvun välissä. Iskelmän kultakaudeksi sen tekee täydellinen vakavuus, kevyeksi luokitellun elämänalueen eräänlainen moraalinen vakaumus. Vuosikymmenen esiintyjiä ei pyyhkäissyt pois rautalanka vaan äkkinopeasti muuttunut yhteiskunta. Arvoja jäätiin kuitenkin kaipaamaan. Erilaiset nostalgian muodot viestivät tätä joka suunnasta vielä puoli vuosisataa myöhemmin jolloin erilaiset nostalgian aallot ovat useimmiten vain puolinaisia vastauksia kaipuuseen.

50-luku on laaja kaari. Vuosikymmenen alussa sota tuntuu vielä kaikessa, esiintyjissä, laulutekstien alasävelissä, tunnelmassa, viihdetilaisuuksien rakenteessa. Vuosikymmenen lopussa se ei tunnu missään. 50-luvun alun tyypillinen ryhmäkuva oli Rovaniemen markkinoidenkolmikko. Vuosikymmenen lopulla vastaavan aseman on vallannut Suuren sävelparaatin kaarti, uuden uljaan ajan esiintyjät, Repe Helismaa hauskasti nytkin mukana, juontamassa yhdessä Eemelin kanssa. Elokuva on muistettava sekä numeroiltaan - erityisen sympaattista oli tasapaino "vanhojen" ja "uusien" esiintyjien kesken - että sen "ikoniarvon" puolesta, joka jälkimaailmaa tietysti kiinnostaa. Joka vimmatun välissä nähtiin "kulissimiehet" Repe Helismaa ja Eemeli, esiintyjien joukossa mm. Kipparikvartetti, Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Brita Koivunen, Veikko Tuomi, Eino Grön, Eila Pellinen, Vieno Kekkonen, Juha Eirto, Annikki Tähti.


Tanssilavojen mahti perustui myös määrällisiin suureisiin. Niiden määrä ei ole milloinkaan ennen tai jälkeen ollut suurempi kuin 50-luvulla. Joka niemessä, notkossa ja saarelmassa pilkisti näkyviin paikallisen yhdistyksen lava. Useimmiten tanssittiin oman kylän soittajavoimien tahtiin, mutta vierailut "suoraan Helsingistä" eivät nekään olleet harvinaisia. Lupaus helsinkiläisestä solistiosuudesta veti väkeä kauempaakin. Vaihtoehtoinen vetonaula oli näyttäytyminen "suomifilmissä". Musiikkiviihde ei enää ollut entiseen tapaan 'puhdasta'.
Alueiden rajoja ylitettiin kautta linjan. Radiossa, elokuvassa ja monella muullakin elämäalueella viihde ja iskelmä alkoivat olla jonkinlainen elämisen 'suurin yhteinen nimittäjä', ja ylipäätäänkin aika monet elämisen alueet alkoivat saada entistä viihteellisempiä ilmenemismuotoja.

Vuosi 1953 oli merkittävä suomalaisessa musiikkiviihteessä. Olavi Virta saavutti silloin kuninkuusasemansa. Hän oli päättänyt ruveta laulamaan "täysjännitteisesti" ja oli muusikkona täydessä mitassaan. Hän levytti yhden vuoden aikana kaikkiaan 80 levypuolta, mikä vuotta ja laulajaa kohti on Suomen ennätys ja sitä kunnioitettavampi kun mukaan mahtui monta tulevaa "klassikkoa". Tämä onnistui kerran ja pari, mutta sitten mukaan ryömi jonkinlainen hybris. Alkoi ryöppytuotannon aika jolloin Virta selvitti erinäisiä levytyksiä laulamalla ulkomailta ostettujen taustojen päälle.

Kansainväliset iskelmät ja niiden käännösversiot nousivat ohi puhtaasti kotimaisen tarjonnan määrällisesti ja Listan - joka oli uusi loitsusana! - noteerauksissa. Myyntilistojen julkaiseminen alkoi 1951 ja oli puhtainta 50-lukua, kuten olis sitä ensimmäisen kevyttä musiikkia pääantinaan käsittelevän nuorisolehden ilmaantuminen. Vuonna 1955 aloittanut Ajan sävel oli nimeä ja ulkonäköä myöten ruotsalaisen esikuvan kaltainen.
Vuosikymmenen edetessä sävelmät, instrumentaalisetkin, haluttiin yhä ahnaammin suomenkielellä. Italialaiset sävelmät olivat korkeinta muotia. Harvassa maassa italialaiset sävelmät savuttivat vastaavan suosion kuin meillä.

Suorastaan hullunkurinen oli esimerkiksi rock'n rollin peruskappaleen ensimmäinen toteutus Suomessa: Bill Haleyn Rock Around the Clock -hitin levyttivät meillä Harmony Sisters ja Reijo Kallio. Suomalaisten idoli oli oireellisesti Paul Anka, aggressiivisen imagon luonutta Elvis Presleytä säyseämpi ja "teinimäisempi" hahmo.


Ensimmäiset tärisevät televisiokuvat toivat harvojen katsojiensa eteen nimenomaan konkareita: Jori Malmstén, Godzinsky,Kipparikvartetti. Vuonna 1957, kun television maaginen, sinihämyinen kuvaruutu olohuoneen nurkassa oli jo suomalaista reaalielämää, esiintyjäkaarti oli nuortunut ajantasaiseksi. Perusmuoto oli musiikkiviihde jonka resepti oli kiusallisen samanlainen kuin elokuvateollisuuden silloiset iskelmäkimarat: äärimmäisen löyhä juoni siteenä ketjulle lauluja, joiden kulissit kuvittivat alkeellisesti laulujen sisältöä. Ennen vuosikymmenen vaihtumista Laila Kinnusen ja Erkki Melakosken tarjoamat Kuukauden suositut ehtivät kohota katsotuimpien ohjelmien joukkoon; omalla alallaan se on ehkä pidemmässä perspektiivissä kaikkien aikojen ohjelma. Myös Tes-TV rakensi osaltaan iskelmätähtikulttia.
Koska radio ei ollut vielä päästänyt iskelmää valloilleen ääniaalloilla, elokuvateatteri oli ehkä virittynein paikka kuunnella iskelmiä ja tietysti etuoikeutettu paikka "kohdata" näytteleviä iskelmätähtiä tai laulavia filmitähtiä. Iskelmä oli viimeistä vuosikymmentä symbioosissa elokuvien kanssa. 1940-luvulla oli Henry Theelin esimerkin kautta nähty, kuinka kuka tahansa elokuvatähti, olivatpa näyttelemisen edellytykset kuinka vaatimattomat vain, vedettiin "filmitähdeksi". Elokuvia tuotettiin alle aikayksikön - liikkeelle lähdettiin ajan säästämiseksi ennen kuin käsikirjoitustakaan oli olemassa


Juho Holopainen ja Aleksi"Boss" Virtanen Mu02