Runolaulut

Runolaulut ulottuvat parin tuhannen vuoden taakse pyyntikulttuurin ajoille. Runolauluperinne on maamme vanhinta lauluperinnettä ja se oli kokonainen laulukulttuuri, joka eli koko Suomessa. Nykypäivänä virsiä lauletaan ja uusia tehdään. Runolaulu ei ole pelkästään vanhan toistamista vaan myös nykyhetken kuvailua. On kuitenkin myös hyvä osata perinteisiä myytti- ja kertovia virsiä tai ainakin ymmärtää niiden muodostamaa suomalaista maailmankuvaa. Satojen vuosien ajan runolaulut olivat suomenkielisen väestön tärkein musiikin ja runouden muoto. Runolaulujen keinoin kerrottiin myyttiset tarinat ja sen henkiset tapahtumat tuleville sukupolville.

Mie kun katson kaiken yötä
yhä yhtä laulattaat,
yhä yhtä, aina kahta,
miun ei vuoro milloinkaa.

Kalevalaisia runolauluja on monia tyyppejä. Niitä on eeppinen, lyyrinen, loitsulaulut, juhlalaulut ja häälaulut. Näistä tunnetuimpia ovat eeppinen ja lyyrinen runolaulu. Lyyristäkin on montaa tyyppiä, joista muutamia esimerkkejä; työlauluja, leikkilauluja, kehtolauluja jne. Laulujen rajaaminen tiettyyn alueeseen on hankalaa, koska ne saattavat sisältää osia monista eri tyypeistä. Runolaulujen laulaja oli jokainen, joka lauloi. Laulutaitoa ei tarvittu, kunhan vain jotain ääntä sai ulos laulunmuodossa. Kun uskonpuhdistus saapui suomeen runolaulut kiellettiin monien muiden laulujen tavoin.

Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoa taputtelevi,
lyöä lynnähyttelevi.
Takoi sammon taitavasti:
laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn,
rahamyllyn kolmantehen.

Runolauluissa käytettiin kalevalamittaa, joka auttoi muistamaan pitkiä lauluja. Sen keskeisiä tunnusmerkkejä ovat alkusointu, puolisointu, säekerto sekä itse runomitta, jonka säkeessä on yleensä kahdeksan tavua.

Aaro Häkkinen ja Matti Harvia